Suurin osa jaksamisen kanssa kamppailevista ihmisistä ei tarvitse lisää keinoja -he tarvitsevat tulla kohdatuksi. Uniongelmien hoidossa ei saisi unohtaa ihmistä.
Olen huolissani siitä miten väsyneitä ja uupumuksen partaalla olevia uniongelmaisia kohdataan, hoidetaan ja valmennetaan. Kuulen tarinoita kohtaamattomuudesta, joka pahimmillaan mitätöi ihmisen kokemukset väsymyksen aiheuttamasta kärsimyksestä ja olen kokenut tämän omakohtaisestikin.
Meitä on pitkälti opetettu olemaan “päidemme sisällä”, joka on johtanut siihen, että ymmärrys toisen kokemusta kohtaan on vaihtunut diagnooseiksi. Tulkitsemme ja analysoimme kuulematta ja kuuntelematta. Suurin osa asiakkaistani on sellaisia, joiden suurin trauma ei ole syntynyt siitä, mitä on tapahtunut, vaan se, mitä on jäänyt tapahtumatta. Kohtaamattomuus on aiheuttanut jopa valtavan häpeän kokemuksen.
Kun ihminen väsyy, kärsii uniongelmista, ahdistuu, masentuu ja jopa uupuu, hän harvoin osaa ajoissa pyytää apua, koska ei ole tiennyt mitä tuntee, tarvitsee ja ei tarvitse. Tunteet, tarpeet ja kyky asettaa rajat tulevat kehosta, sieltä minne yhteys on poikki. Kun omiin tarpeisiin ei ole ehkä kukaan koskaan vastannut, se on aiheuttanut meissä tunteita, joita on ollut sietämätön kohdata. Kehosta on tullut turvaton paikka olla. Ja jotta yhteys kehoon ja sen viesteihin voidaan palauttaa, pitää olla turvaa.
Auttamistyössä korostetaan usein itsenäisyyttä ja pärjäämistä vähän liikaakin ja ollaan sillä tavalla pidättäytyväisiä, että hätää tuntevalla ihmisellä syntyy häpeää omasta tarvitsevuudestaan. Ratkaisujen tarjoaminen liian nopeasti voi vieraannuttaa asiakasta entisestään omista tunteistaan ja tarpeistaan. Tätä tietenkään kukaan ei tee tahallaan, vaan siksi että muuta tapaa ei ole opetettu.
Asiakas tarvitsee jopa neuvoja enemmän korjaavan kokemuksen inhimillisyytensä hyväksymisestä, läsnäolevan ja lempeän kohtaamisen, jossa saa olla keskeneräinen, hukassa ja tarvitseva. Hermoston tasolla tämä on välttämätöntä kanssasäätelyä toisen ihmisen kanssa, jossa turva voi alkaa rakentua. Ensin suhteessa toiseen ja sitten sisäisesti myös itseen.
Jos omia kokemuksia ei voi tai saa kohdata, pitää touhuta. Jatkuva ylivireinen puuhastelu on turvallisempaa ja jopa sellaista mihin kannustetaan, elämässä pitää kokoajan pyrkiä johonkin parempaan. Ja tätä ajatustahan self help -kulttuuri ja valmennusbisnes rakastaa. Pysähdytään, mutta vain hetkesi, siten katse siirettän jo tavoitteisiin. Tuetaan kasvua, kehitystä, mutta sivutuotteena myös suorittamista ja vaativuutta. Jo valmiiksi ylikuormittuntut ihminen viedään tilanteeseen, jossa hänellä ei ole edes edellytyksiä oppia tavoiteltuja asioita.
Mutta kehoyhteyden kanssa poikki oleva rajaton ja tunnollinen ihminen suorittaa siitä huolimatta kiltisti kaikki annetut tehtävät, jotta ei vain tuota pettymystä kenellekään. Hän jopa haluaa ja pyytää lisää tehtävää saadakseen kokea omanarvontuntoa ja sitä, että on edes johonkin kykenevä.
Riittävä ohjaus voi parhaimmillaan auttaa vähentämään häpeää, pelkoja ja ahdistusta, tehdä omasta kokemuksesta inhimillisen ja hyväksyttävän, mutta se edellyttää että ihminen kohdataan aidosti. Turvan vahvistuminen mahdollistaa uteliaisuuden, jonka avulla voi aidosti alkaa huomaaman ja kohtaamaan sitä mitä minussa kulloinkin tapahtuu. Miten minun oma ja ympäristössä tapahtuva toiminta minuun vaikuttaa ja miten minä voin alkaa vaikuttamaan tiedostamisen kautta omaan jaksamiseeni. Vasta sillon prosessi, jossa auttajatyötä tekevä ihminen voi olla aidosti ihmiselle avuksi, voi alkaa.
Auttamistyötä tekevän ihmisen ymmärrys jaksamisen ja palautumisen haasteista nykypäivänä on yhä useammin laadukkaan ja tuloksellisen valmennustyön edellytys. Kyse on muustakin kuin väsymyksestä ja siihen ratkaisujen etsimisestä.
Uudenlaisia näkökulmia uneen löydät: unenvoima.fi/herkkaunisen-polku
Klikkauksen päässä elämää helpottavista työkaluista ja ajattelua avartavista näkemyksistä.
#UnenVoima kirjeellä saat tietoa myös uusimmista blogi -kirjoituksista ja muista sisällöistä. Ei roskapostia, vain oikeaa asiaa!
